ANN LIV YOUNG, TEMENOS JA PERFORMANSSI
Atte Häkkinen
                     
Temenos voidaan käsittää eräänlaisena pyhänä tilana, jossa esiintyjä esiintyy. Pia Koponen kuvaa temenosta Improkirjassaan tässä-ja-nyt-tilaksi, joka erottaa esimerkiksi esiintyjän yleisöstä. Temenos-sana pohjautuu kreikan kielen sanaan temno, joka tarkoittaa leikkaamista. Kyseessä on siis eräänlainen leikattu tai erotettu tila, joka muodostaa esiintyjälle hänen oman tilansa ja yleisölle oman tilansa.

Girl Monster on saksalaisen elektroduo Chicks on Speedin järjestämä tapahtuma, joka tuo esille erilaisia naisartisteja. Lokakuun (2009) teemana oli Monsters of Fashion ja esiintyjinä olivat Shaded View -blogia pitävä muotidiiva Diana Pernit, performanssitaidetta ja tanssia esittävä Narcisster ja performanssitaidetta esittävä Ann Liv Young. Ilta alkoi Diana Pernitin haastattelulla ja jatkui Narcissterin burleskia muistuttavalla tanssiperformanssilla. Lopuksi nähtiin Ann Liv Youngin performanssiesitys. Tapahtuma järjestettiin Kampnagel-kulttuurikeskuksessa Hampurin keskustan ulkopuolella.

Temenos on käyttökelpoinen käsite Ann Liv Youngin esiintymistä tarkasteltaessa siitä syystä, että Ann Liv Youngin esitys asettaa kysymyksenalaiseksi sen, missä menee yleisön ja artistin raja. Ann Liv Young on tullut tunnetuksi hyökkäävästä ja provosoivasta esiintymistyylistään ja siitä, että hän käyttää esityksissään paljon alastomuutta ja pornografisia piirteitä. Tämän lisäksi artisti saattaa esimerkiksi ottaa jonkun katsojista silmätikukseen ja kiusata häntä. Esitykset tehdään yhdessä yleisön kanssa ja yleisöllä on mahdollisuus osallistua tai muuttaa esityksen kulkua. Seuraavaksi yritän käydä läpi sitä, mitä näin Hampurissa. Muistiinpanoja en tehnyt, joten muistikuvani tarkkuutta voi suosiolla epäillä.

On vaikea vetää tiukkaa rajaa siihen milloin Ann Liv Youngin esitys alkoi. Hän nimittäin liikkui koko Girl Monster –tapahtuman ajan roolihahmokseen Sherry Thomakseksi pukeutuneena yleisön joukossa, ja hän myös esitti roolissaan kysymyksiä Girl Monsterissa esiintyneelle muotidiiva Diana Pernitille. Varsinainen Ann Liv Youngin show alkoi kuitenkin vasta, kun artisti astui lavalle, esitteli itsensä Sherry Thomasiksi ja pyysi teknistä henkilökuntaa suuntaamaan valot yleisöön. Lavalla oli myös Sherryn aviomies kitaransa kanssa. Sherry puhui paksulla jenkkiaksentilla ja oli pukeutunut valkoiseen paitaan, pinkkiin hameeseen ja pinkkeihin hansikkaisiin. Päässään Sherryllä oli sulista tehty päähine. Esitys alkoi rauhallisissa merkeissä ja Sherry Thomas esitti Lionel Richien koskettavan balladin miehensä ”säestäessä” kitaralla. Teknisesti ohjelmanumero oli toteutettu tahallisesti huvittavan kömpelösti, ja Sherryn laulu oli miksattu tylysti Lionel Richien alkuperäisen kappaleen päälle. Akustista kitaraa ei ollut mikitetty, vaan kappale esitettiin playbackinä. Seuraavaa kappaletta en muista sillä huomio alkoi kiinnittyä esityksen muihin seikkoihin. Sherry kertoi saaneensa ajatuksen performanssiin nähtyään häntä edellä esiintyneen Narcissterin esityksen. Musiikki rankkeni ja Sherryn hahmo alkoi tuoda eroottisia puolia itsestään esille. Tähän kuului muun muassa rakastelua pöydän kanssa. Seuraavassa kappaleessa Sherry olikin jo hurjan kitarasoolon tahdittamana täysin alasti ja esitys alkoi muistuttaa jonkinlaista outoa eroottista show'ta. Ohjelmanumeron lopuksi Sherry päätti virtsata pöydällä olevaan maljakkoon sanoen: ”You gotta go, when you gotta go.”

Seuraavassa numerossa Sherry pyysi aviomiestään työntämään nokkahuilun vaginaansa ja soittamaan sitä. Näin myös tapahtui. En oikein pystynyt täysin seuraamaan mistä oli kyse, mutta huilusta tai jostain muusta äänilähteestä tuli erilaisia eläinten ääniä; muun muassa sian röhkintää. Esitys huipentui siihen, kun Sherry yritti ampua Kinder-munia vaginastaan. Ensimmäinen Kinder-muna pullahtikin ulos mukavasti, mutta kun artisti yritti saada kahta Kinder-munaa lentämään, jouduttiin ongelmiin. Sherry pyysi yleisön edustajia auttamaan häntä, mutta apua ei saapunut. Vaivaantuneen kohtauksen jälkeen Sherry sai Kinder-munat vaginastaan ja viskoi sulaneet munat yleisöön. Yksi Kinder-muna lensi noin metrin päähän seurueestamme. Munaepisodin jälkeen Sherry poistui lavalta ja yleisö jäi hämmentyneenä ihmettelemään mitä oli juuri tapahtunut. Etäännytyksenä Sherryn aviomies esitti vielä koskettavan balladin acapellana. En tunnistanut kappaletta. Kyse ei ollut playback-esityksestä.

Oli mielenkiintoista seurata yleisön reaktioita ja sitä miten Ann Liv Young käytti esityksessään temenosta ja valtaa hyväkseen. Yleisöstä tuli esityksen elimellinen osa ja Ann Liv Young haastoikin yleisöä esittämään hänelle kysymyksiä esityksen aikana. Eräänlaisen haastattelutilanteen luominen oli taas viittaus Diane Pernitin haastatteluun, joka nähtiin lavalla tapahtuman alussa. Valta oli läsnä koko esityksen ajan, ja kun eräs punatukkainen nainen yritti kiinnittää katsettaan muualle tai naurahtamaan esitykselle, Ann Liv Young palautti hänet ruotuun sanomalla, että punatukkainen nainen oli tullut katsomaan hänen esitystään ja hänen oli siis myös katsottava sitä. Varsinkaan tämän tapahtuman jälkeen yleisö ei voinut kuin tuijottaa lavan tapahtumia negatiivisen palautteen pelossa. Esitys olikin hyvin vaikuttavaa, vaivaannuttavaa ja kiusaannuttavaa katsottavaa. 
Miten ihmeessä sitten lähestyä analyyttisesti tämän kaltaista taidetta? Olin nähnyt kyllä Ann Liv Youngin esityksiä youtubesta, mutta niillä ei tuntunut juurikaan olevan tekemistä sen kanssa mitä sain Hampurissa kokea. Noin 20 minuutin esitys ensinnäkin tuntui siltä, ettei se lopu koskaan. Kysymys ei ollut siitä, että esitys olisi ollut tylsä, vaan siitä, että se oli niin järkyttävän kiusallista seurattavaa. Viimeistään yleisön kurinpalautus teki sen, että ohjelmanumeroa oli vain katsottava negatiivisen palautteen pelossa. Pornosta ei siinä mielessä ollut kyse, että esityksellä oli tuskin tarkoitus seksuaalisesti kiihottaa ketään. Mielenkiintoista onkin se, mikä teki esityksestä nimenomaan performanssitaidetta, eikä esimerkiksi pornoa. Samanlaista materiaalia sisältäviä esityksiä kun saattaa varmasti nähdä esimerkiksi Hampurin Reeperbahnin eroottisissa klubeissa. Ero pornoon oli kuitenkin siinä mielessä selvä, että katsojaa ei etäännytetty esityksestä, eikä esitykseen oikeastaan edes muodostunut tyypillistä objekti ja subjekti –dikotomiaa, jossa objekti esineellistetään. Subjekti ja objekti olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ja tavallaan tuntui siltä, että ne eräällä tapaa söivät toisensa, koska esityksen aikana tuntui vahvasti siltä, että myös minä katsojana olin katseen kohteena. Tilanteesta yksinkertaisesti tehtiin esiintyjän vallan avulla niin vaikea, että siinä oli mahdoton rentoutua.

Myös esityksen viihdyttävyydestä voidaan olla montaa mieltä. Ohjelmanumerot oli kieltämättä hyvin suunniteltu, ja Ann Liv Young vaikutti esiintyjänä ammattilaiselta, mutta missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että voisi nojautua taaksepäin ja rentoutua. Tunnelma yleisössä oli koko esityksen ajan hyvin jännittynyt. Hämmentävää oli kuinka vapautunut olo esityksen jälkeen tuli. En tarkoita sitä, että minun tarvitsisi välttämättä riisuutua alasti lavalla ja tehdä siellä jotain yhtä "järjetöntä", mutta lähinnä minulle heräsi ajatus siitä, että jos tuollainenkin kerran on mahdollista, niin miksei myös jokin muu juttu. Vapauttavaa oli ajatus, että lavalla voisi oikeastaan tehdä mitä vain. Lisäksi esitys herätti keskustelua muun muassa ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta, esityksen rajoista ja temenoksen rajoista. Kylmäksi se ei missään nimessä jättänyt.

Jos Ann Liv Youngin esitystä ajatellaan performanssitaiteen historian kautta, niin siinä ei varsinaisesti ollut mitään mitä ei olisi ennen tehty. Itse asiassa Ann Liv Youngin performanssi on hyvin lähellä kehotaiteen määritelmää. Kehotaiteessa esiintyjä käyttää kehoaan taiteen tekemisen materiaalina ja juuri näin Ann Liv Young toimi. Kehotaiteen historia ulottuu 1960-luvulle jolloin esiintyjät alkoivat muun muassa maalata kehojaan, ja 1970-luvulla kaikenlaisista ruumiin toiminnoista tuli kehotaiteen tutkimuskohteita. Myös eroottisella performanssitaiteella on perinteet, jotka ulottuvat 1970-luvulle. Tutkimuskirjallisuudessa on tullut vastaan Amelie Jonesin tekemä case study Carolee Schneemannin Inner Scroll –performanssista, jossa taiteilija vetää vaginastaan ulos käärön ja alkaa lukea sitä yleisölle. Myös Carolee Schneemannin esityksessä on eräällä tapaa kyse objektin ja subjektin hämärtämisestä, ja Jones käsitteleekin artikkelissaan muun muassa taiteen ontologiaa.

Ann Liv Youngin esitys haastaa perinteisen katsoja-esiintyjä-suhteen, koska katsoja huomaa esitystä katsoessaan käytännössä tarkkailevansa enemmän itseään ja omia toimintojaan kuin esiintyjää. Myös kanssakatsojilla on roolinsa, sillä yleisö esittää yhtä tärkeää osaa kuin esiintyjä. Lisäksi yleisöllä on mahdollisuus vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Mietin hetken aikaa, olisinko mennyt auttamaan Youngia Kinder-munien kanssa, sillä hän vaikutti aidosti tarvitsevan apua. En kuitenkaan mennyt ja tämä herätti kysymyksen, miksi en, ja mitä olisi tapahtunut, jos olisin mennyt. Mihin suuntaan esitys olisi sitten mennyt? Miten Sherry olisi suhtautunut auttavaan käteen vai olisiko Ann Liv Youngin oma persoona tullut esiin?

Esityksessä koettiin mielenkiintoinen käänne, kun kaksi Kinder-munaa jumittui Ann Liv Youngin vaginaan. Tällöin yleisöään tiukassa vallassa pitänyt hahmo muuttui epävarmaksi ja haavoittuvaiseksi. Tilanne oli yleisöstä käsin todella tukala, koska ainakaan itselläni ei ollut tietoa, pitäisikö jotakin ihan oikeasti tehdä. Temenoksen rajaa koeteltiin samalla, kun heräsi kysymys artistin yksityisyydestä. Intiimialueen sorkkiminen yleisön katsellessa ei varsinaisesti tuntunut sopivalta.

Se mikä erottaa Ann Liv Youngin taiteen varhaisemmasta performanssitaiteesta on se, että hän on vienyt taiteensa myös verkkoon. Hänen kotisivunsa eivät ole graafisen suunnittelun silmäkarkkia vaan kummallinen yhdistelmä Microsoft Paintillä(?) piirrettyjä kuvia, äänitiedostoja ja epämääräisesti aseteltuja linkkejä. Koko sivusto on eräänlainen taideteos. Sivuilta löytää kyllä etsimänsä, mutta Ann Liv Youngin persoona pysyy kätkettynä. Sen sijaan roolihahmo Sherryllä on oma bloginsa, jossa hahmo kertoo elämästään ja jakaa kuviaan. Lisäksi sivuilta löytyy tietoa siitä miten Sherryn kanssa pääsee maksullisille treffeille.

Ann Liv Youngin kohdalla on vaikea sanoa missä menee performanssin ja aitona olemisen raja. Provosoiva ja hyökkäävän oloinen hahmo youtuben haastattelupätkissäkään ei tunnu aidolta. Haastattelussa Ann Liv Young kyllä kertoo työskentelytavastaan ja lähtökohdistaan esityksille, mutta haastattelussakin hän on eräänlaisen roolin vankina. Toisaalta onkin syytä kysyä, onko tämän kaltaisella pohtimisella edes kovin suurta merkitystä.
Ann Liv Young myy sivuillaan myös levytyksiä ja DVD-taltiointeja esiintymisistään. Itse asiassa Sherryn Hampurin esityksestäkin on olemassa jonkinlainen DVD. Olisi mielenkiintoista nähdä kyseinen performanssi DVD:ltä, kun sen on nyt nähnyt livenä. En usko, että esitys voi oikeastaan tavoittaa mitään samaa kuin livenä nähtynä, kun yleisön itse- ja toistensa tarkkailu puuttuu. Kameran ongelma on siinä, että se etäännyttää katsojan aidosta tilanteesta. Siihen ei yksinkertaisesti saa taltioitua sitä jännitettä, joka esityksestä aiheutuu. Liian paljon jää pois.

Jos ajatellaan Ann Liv Youngin esitystä improvisaation kannalta, voidaan pohtia, kuinka pitkälti esitys itse asiassa oli improvisoitu. Ainakin Youngin suoltama teksti vaikutti rakenteeltaan improvisoidulta. Esitykselle oli ominaista, että Young viittasi aiempiin esiintyjiin ja provosoi yleisöä. Tätä kaikkea rytmittivät esiintyjän yleisölle esittämät tanssinumerot. Mielestäni ohjelma oli hyvin rytmitetty, sillä enemmän pelkäsin lavalla yleisöä puheellaan haastavaa Ann Liv Youngia kuin tanssiesitystä. Tanssiesityksessä temenoksen rajat vaikuttivat olevan selvemmät ja se toi hengähdystaukoja esitykseen. Sen sijaan tanssiesitysten välillä rajat eivät olleet niin selkeät ja minulla oli ainakin tunne siitä, että käytännössä mitä tahansa saattaisi tapahtua. Youtube-pätkien perusteella Young on ollut myös fyysisessä kontaktissa yleisöönsä muun muassa esittämällä näille sylitanssia. Tämän kaltainen aidon kontaktinottamisen pelko oli koko ajan läsnä. Mietin miten toimisin jos artisti lähestyy minua. Itse asiassa kävin mielessäni jopa varasuunnitelman siltä varalta, että joudun tilanteeseen, jossa minut nolataan. Suunnitelmaan kuului, että olisin käynyt tyynesti puhumaan suomea artistille ja saattanut hänet hämmennyksen valtaan.

Performanssitaiteesta kirjoittaminen on melko vaikeaa. En usko, että sitä varten on edes mahdollista rakentaa pitäviä analyysivälineitä, koska performanssitaiteen rajat eivät ole selkeät, ja se tavallaan luo käsitystä taiteesta yhä uudelleen. Toisaalta esimerkiksi fenomenologisella tutkimusotteella on varmasti performanssitaiteelle paljon annettavaa, koska fenomenologia tutkii ilmiöitä juuri kokemuksesta käsin. Performanssitaiteen tutkimuskohteena ovatkin mielestäni juuri katsojan kokemukset. Muoto ja sisältö tulevat oikeastaan vasta jälkikädessä, koska esitykset ovat itsessään voimakkaasti tunteita herättäviä.

Kirjallisuus:
Carlson, Marun (1996) 2004. "Esitys ja performanssi: kriittinen johdatus." Suom. Riina Meukola. Like: Keuruu
Jones, Amelia 1997. “Presence” in Absentia: Experiencing Performances as Documentation. Art Journal, Vol 56, No 4, 11-18.
Koponen, Pia 2004. ”Improkirja: Mitä yhteistä on filosofialla, pullopersesialla ja vapaalla pudotuksella? Like: Keuruu.