ITÄÄ JA LÄNTTÄ ETSIMÄSSÄ
Antti Filppu
(julkaistu aiemmin Takojan numerossa 4/08)
Tämä on tärkeä avaus uudenlaiselle keskustelulle. Tapio Tammisen toimittamassa teoksessa on useiden erilaisten kirjoittajien ansiosta tervehenkistä moniäänisyyttä, joka tekee siitä huomattavasti mielenkiintoisemman julkaisun kuin hänen aiempi kirjansa Pahan viehätys (jonka yksiulotteisuus oli sekä nolostuttavaa että raivostuttavaa). Guruja, joogeja ja filosofeja on osin populaaritieteellinen artikkelikokoelma, ja toistaiseksi lajissaan harvinainen. Sen äänensävyissä on kuivakkaa ja ulkoista analyysia sekä selvästi itse koettuja välähdyksiä jostakin, joka herättelee ihmisiä. Tietoa on paljon, mutta paljon on myös näennäistä. Miten sen selvittäisi ilman, että siihen hukkuu tai kyllästyy koko aiheeseen. Ettei olennainen vain jäisi huomaamatta....
Miltä näyttää länsi idän valossa, länsimaisten ihmisten näkökulmista kuviteltuna? Tamminen aloittaa Hegel-kritiikillä, joka onkin hyvä sisäistää jokaisen, joka aikoo kulkea Hengen Fenomenologian tietä. Hegelillähän oli huomioita hindulaisuudesta, jotka eivät ihan yltäneet "maailmanhengen" ylimpien ilmestysten tasolle asti. No, kukaan ei ole täydellinen (eikö Steiner kuitenkin usein syyllistynyt samaan virheeseen idän henkisyydestä puhuessaan?). Tammisen kritiikissä maistuu myös vanha tuttu materialistinen sarkasmi ja "välttämätön" akateeminen pilkkakirves, jossa sanoja riittää helinäksi asti. Sanaleikeillä päästään aina johonkin, mutta harvemmin käytännön tason totuuksiin henkisestä maailmasta. Silti peliä on pelattava sen omilla säännöillä.
Lännessä on ollut tärkeää Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden todistaminen, idässä puolestaan Itsen olemassaolo ja sen todistaminen, että Atman eli Itse on yhtä kuin "Jumala" (eli Brahman). Lukijaa on muistutettava, että kirjassa esitetyt näkemykset pohjaavat useimmiten yksinkertaistettuun kuvaan länsimaisesta ajattelusta ja sen keskeisestä opista, kristinuskosta. Mutta onko se ihme, jos "länsi" ei ole ylipäätään selvillä siitä, mistä on kyse tai mikä tarkoittaa mitäkin. Tässä kiteytyy eräästä ongelmasta jotain tiedostamisen arvoista. Me heilumme kuin sätkynuket, tietämättömyyden ja tietämisen välillä. On se vaikeaa, kun ei voi luottaa itseensä eikä Jumalaan yhtään sen enempää. Siinä tilassahan me olemme kaikki, tai niin ainakin jatkuvasti joku yrittää uskotella. Kuka tällä kertaa vetelee naruista, se on hyvä kysymys muiden hyvien kysymysten perään.
Itä ja länsi ovat erilaisia luonteiltaan, vaikka ne lopulta ovatkin yhteisellä asialla, samalle vuorenhuipulle kiipeämässä. Sala(tieteell)inen länsimainen ylimielisyys on jo unohtumaan päin, onhan? Aiheen viertä pitkin on todettava, ettei intialainen myyttinen kuvasto ole koskaan merkinnyt minulle mitään, en ollenkaan tunne yhteenkuuluvuutta sen kanssa. Pikemminkin se on henkilökohtaisella tasolla luotaantyöntävää (toisin kuin "länsimainen esoteria", joka on aina tuntunut oikealta). Silti en voisi olla hiljaa, jos kuulisin jonkun väittävän, ettei idästä kantautuvia ääniä kannata / saa ottaa vakavasti. Idän halveksiminen tai huomiotta jättäminen on ollut alati vaarana läntisessä ajattelussa, ajoittaisista samaistumispyrkimyksistä ja lapsellisesta eksotiikan hakemisesta huolimatta. Eikö totuus voisi olla kuin poluton maa, eikö Jumalan luo voi päästä monenlaisia teitä. Rasteja poluttomien polkujen tallaajille löytyisi kyllä viimeiseen asti, jos vain asiat niin haluttaisiin nähdä. Siitä tässäkin on pohjimmiltaan kyse. Iänikuisen pohjimmaisen pohjan etsimisestä!
Todellisen kunnioituksen vaaliminen on kaiken A ja O. Niin myös Ramakrishnan ja Vivekananda seurasivat toisiaan kuin puhuttu ja kirjoitettu sana. Sitä uraa luoden voi päätyä vaikka Intian presidentiksi, kuten Sarvepalli Radhakrishnan. Teosofisen liikkeen alkutaipaleesta on kirjassa kunnianarvoisia mainintoja, ja myös pientä loanheittoa ("pitäähän sitä olla"). Samoin Krishnamurtista, joka oli merkitty mies jo syntymästään lähtien, ja jonka kohtalo toivottavasti sisältää opetuksia meitäkin varten. Krishnamurti ja hänen keskustelutoverinsa fyysikko David Bohm tapailivat dialogia idän ja lännen välillä - jonka soisi saavan arvoistaan jatkoa tänäkin päivänä. Alkaa olla kiire. Nykyfysiikka kolkuttelee ovia tuntemattomaan, vai onko kyse kolisuttelusta, kun sitä on jatkunut jo kohta vuosisadan verran. Ja avataanko ensin idän vai lännen puolelta?
Pythagoraasta ja Platonista on teoksen kirjoittajilla jäljellä ainakin kuoret, vaikkei sfäärien harmonian yhteensopivuudesta intialaisten käsitysten kanssa olekaan sellaista tuntemusta, että siitä kukaan tosissaan kehtaisi mitään kovin numeerisen tarkkaa sanoa. Kun verrataan sitä, miten itä on aina ollut sisäisyydessään läsnä ja länsi on pikemminkin mittaillut asioita ulkopuolelta käsin, tulee mieleen koko läntisen maailman tietämättömyys omasta rikkaasta esoteerisesta perinteestään (joka on ollut läsnä alusta lähtien). No, jos Steineria on uskominen, niin lännen tulikin unohtaa maailman hengestä jotain oleellista jo 1400-luvulla, noustakseen sitten uudelleen 1900-luvulla sen ymmärtämiseen, täysin toisella tavalla kuin aiemmin. Siitäkin aiheesta on muistaakseni jokunen kirja kirjoitettu. Mutta kaikkea ei tarvitse ottaa niin ehdottoman vakavasti, ellei välttämättä halua. Eihän?