you could have been anyone to me
                   -                     laulun sinä.
 [1]

maaria pääjärvi

 

 

 

en tiedä lauletaanko useimmat laulut jollekulle sinälle, hyvin monet kuitenkin. you, true, blue. sä, mä, mäsä. sinä on puhuttelun kohde, ja kuten ilmeistä, joku muu kuin minä. sinästä ja minästä tulee toisinaan me, hetkellisesti tai pysyvästi. usein sinä on rakastettu, aina ei. sinää voisi tavoittaa valitsemalla miltei mitkä tahansa laulut, mutta nämä laulut kertovat tavoittamattomasta.

 

 

1. and you read your emily dickinson (paul simon, the dangling conversation, 1966)

 

emily dickinson oli yhdysvaltalainen runoilija, ainakin kuvissa jotenkin pienennäköinen nainen.[2]  kuka lukee emilyä? sinä. minä lukee robert frostiaan. hän oli myös yhdysvaltalainen runoilija, kuvissa näyttää mieheltä, joka käärii sätkänsä itse. mies on puhuja, nainen puhuttelun kohde. runoilijoihin viittaaminen tuo esille laulun henkilöiden sukupuolen - tietysti sen voi arvella myös siitä, että miehet laulavat laulun (paul simon ja arthur garfunkel), mutta voisivathan he laulaa sitä toisilleenkin. feminiininen ja maskuliininen positio määrittyvät runoilijoiden nimien kautta - sinä feminiini, minä maskuliini.

 

sinä ja minä ovat bergmanilaisessa näytelmällisessä tilanteessa ja lohduttoman etäällä toisistaan. johtuuko se siitä, että he ovat mies ja nainen tai siitä, että he jakavat asunnon, tai siitä että he ovat olleet rakastavaisia (ovatko enää). he ovat kuitenkin yhä yksikkö, "me", vaikka the dangling conversation kuvaakin omiin koteloihinsa sulkeutuneita ihmisiä (“shells upon the shore”). he ovat tavoittaneet rajallisuutensa (“borders of our lives”), heidän lukemisensa merkitsee enemmän jo luettuja kuin lukemattomia sivuja. emily ja robert merkitsevät ratkaisevaa eroa, molemmat mittaavat taaksensa kertyviä sivuja eri kirjasta.

 

“i only kiss your shadow [...] you're a stranger now unto meh. sinä olet vieras minulle. havainto voi olla arkinenkin, emmehän koskaan pääse niin lähelle toista ihmistä, mutta esityksen sävy vie suruun ja epätoivoon, sinän illuusion hajoamisen aiheuttamaan tuskaan.

 

 

 

2. sinua ja laivaa ootan joka yö (j. karjalainen: ankkurinappi, 1982)

 

minä kohtaa sinut yössä. on ehkä satama, on laiva, ja laivojen ja satamien läsnäolo merkitsee aina seksuaalista jännitettä ja ikuista odotusta (gvain vana jäi kun laivasi lähtih tai gminä olen vain satama pienih).

 

ankkurinapin sinä ja minä ovat abstrakteja, täysin käsitteellisiä, kuten laulujen sinät ja minät usein ovat. ehkä ne ovat sellaisia huokoisuuden takia. laajojen kuulijakuntien pitää saada ote tai epäote sinän tai minän yksilöllisestä asemasta ja jopa asettaa itsensä sinän tai minän kohdalle. aion kiristää ankkurinapin kehykset niin, että niihin ei voi astua enää kuka vaan.

 

sinä on romanttisen ja eroottisen kaipuun kohde. merimies on maskuliini, katsokaa miten tom of finland heittää ankkurinsa, ja kaipaava on feminiini. joko ankkurinappi kääntää asetelman ylösalaisin tai sitten se ajaa kaksi maskuliinia johonkin sataman pimeään kongiin. tämä tulkinnallinen kiristäminen on tarpeen, jotta todella tulisi näkyväksi miten laajoja ja hengittäviä pronomineja ovat laulujen sinä ja minä. karjalainen laulaa feminiinisesti, teatraalisesti, kärsivästi.

 

he hapuilevat toisiaan kohtaan pimeässä ja eroavat toisistaan vielä pimeämmässä. minälle jää vain ankkurinappi, symboli kohtaamisesta ja minältä pakenee sinä, jonka kasvoja hän ei ole koskaan nähnyt - yksi syy lisää ajatella, että kohtaaminen on miesten välinen.

 

 

 

3. sun kylmä kätesi mun kourassani (a.p. sarjanto, maailma nukkuu, 2003)

 

maailma nukkuu on äärimmäisen arkinen laulu. sitä voisi sanoa uusasialliseksi folk-countryksi. puheenparsi on arkinen, liioitellun arkinen ja konkreettinen, verrattuna nyt vaikka the dangling conversationin lyyriseen ja pistävään kauneuteen tai ankkurinapin teatraaliseen dekadenssiin. laulu on kuitenkin minusta vaikuttanut aina jotenkin kammo
ttavalta.

 

arkisessa tilanteessa kaksi ihmistä, minä ja sinä, odottavat linja-autoa maaseudun peltoaukealla. kuva on tarkka. on varhaista, ja muita ei ole, "me kaksi vaan kun koko maailma nukkuu". kevään säälimätön kylmyys tuntuu laulun läpivetona.

 

sinän käsi on kylmä. havainto arkisessa työmatkaympäristössä räjäyttää kuolemanpelon ilmoille samaan tapaan kuin paul mccartneyn paljaat jalat abbey roadin kannessa. paul on kuollut, sinä on kuollut. kuitenkaan aavistukseen ei tarvita muuta aihetta kuin paljasjalkainen paul tai kylmäkätinen sinä. huhut saattavat olla liioiteltuja, mutta laulun maailma muuttuu täysin autioksi, ja ajan kuluminen laulun tekohetkestä tähän päivään tehostaa vaikutelmaa: aamuradiossa viheltävä erkki junkkarinenkin on jo kuollut.

 

pelottavaa ilmapiiriä vahvistaa viimeisen säkeistön sinänsä taas arkinen, ja varmasti helposti selitettävä säepari, jota jatkaa kammottava kertosäe: "ei paljon väliäkään enää vaikka kävi niin / ei menty etelään me tänä vuonna sittenkään // sun kylmä kätesi mun kourassani kuljetaan / kahdestaan kun koko maailma nukkuu."

 

minä on kävelyllä aaveen kanssa, minä on menettänyt sinän mutta ei tämän kylmää kättä, ja vainaja on mukana arkisella matkalla, rutiineissa. näiltä kahdelta "koko maailma nukkuu", koska laulun sinä ei voi olla valveilla muun maailman mukana.

sinän ja minän erottaneita olosuhteita, heidän luonnettaan, heidän keskinäisiä välejään voi vain arvailla, koska he eivät saa olla liian täsmällisiä tai tunnistettavia. muuten sinä et hengittäisi laulussa, vaan sinusta tulisi sen uskottu – koska siellä, missä on sinää ja minää, on jokaisessa laulussa huolen juuri.

 

 

 

 

[1] neil young: like a hurricane

[2] “I'm nobody! Who are you?” (emily dickinson)

[3] “You spoke from that flower on the windowsill” (robert frost, "the telephone")