”KUKA ON PEKE?” – Kauko Röyhkän haastattelu 13. 5. 2004
Matti Rautaniemi

Tapasin Kauko Röyhkän Cafe Kafkassa kahvin ja voisarven äärellä. Röyhkän ytimekkäiden vastausten ansiosta haastattelu oli yllättävän nopeasti ohi. Mikä on yhteys iltapäivälehtien, Aleister Crowleyn ja Henry Saaren välillä? Mitä löytyy musiikkiteollisuuden varjopuolelta ja kuka oikeastaan on Peke?

MR: Aloitetaan musiikkikysymyksellä. Keikkailit viime talvena Riku Mattilan kanssa esittäen uusia biisejä. Miten projekti lähti käyntiin?
- Se lähti kummankin kyllästymisestä musiikkibisnekseen ja nykymusiikin tilaan. Akustinen musiikki on tällä hetkellä varmaan epäkaupallisinta, se ei soi ollenkaan radiossa. Ajattelimme, että tekisimme uusia biisejä emmekä edes levyttäisi niitä, soittaisimme vain keikkoja ja katsoisimme tuleeko yleisöä. Yleensähän musiikkibisnes toimii niin, että bändi tekee ensin levyn ja sitten lähdetään PR-rundille sen tiimoilta. Aina sitä samaa rataa. Me halusimme nähdä, kuuntelevatko ihmiset oikeasti musiikkia vai onko se jo kadonnut ilmiö.

MR: Tullaanko näitä biisejä sitten ollenkaan kuulemaan levyllä?
- Kyllä jotain on vähän nauhoiteltu, mutta levyn kanssa ei ole kiirettä. Se tulee sitten joskus, kyllähän me levyjä halutaan tehdä.

MR: Tuleeko levyllä olemaan samanlainen pelkistetty äänimaailma kuin keikoilla?
- Todennäköisesti, pitää vähän kuulostella että mikä kuulostaa hyvältä. Levyllä on kuitenkin vähän eri vaatimukset kuin keikalla.

MR: Olen kuullut, että sinulta on tulossa kirja joka liittyy yhteistyöhösi Henry Saaren kanssa.
- Siinä oli tietty änkyräasenne, tutustuin Henryyn jossain kuppiloissa noin puolitoista vuotta sitten. Sain sellaisen vaikutelman, että monet ihmiset halveksuvat häntä, koska hän on tehnyt näitä pornoelokuvia, mikä on tietysti ihan älytöntä, koska monet ihmiset kuitenkin katsovat pornoa. Miksi oikein pitäisi halveksua ihmisiä, jotka tekevät sitä? Rupesin sitten käymään Henryn luona ja keskustelimme paljon hänen urastaan. Siinähän tuli sitten myös tämä sensaatiopuoli, Henryllä on aika tiivis suhde tuon 7päivää-lehden kanssa, ne osittain elättävät häntä. Kaikenlaisia sensaatiojuttuja.

MR: Olit myös taustavaikuttajana Henryn bändiprojektissa?
- Joo, kehitimme hänelle bändin myös. Häntä kun pidetään ikään kuin pelkkänä kyrpänä, hänen pitää tehdä myös jotain henkistä. Ajattelimme, että Henry voisi lausua runoja ja bändi soittaisi taustalla...Se toimi yllättävän hyvin.

MR: Olet pyörinyt kuvioissa jo yli 20 vuotta. Onko sinulla jokin henkilökohtainen tavoite muusikkona tai kirjailijana ja miten koet roolisi suhteessa kollegoihisi?
- Haluan tehdä jotain erilaista ja mielenkiintoista, sellaista mikä pysäyttää ihmiset kuuntelemaan ja lukemaan. Ei kai minulla muuta. Hyvää musaa haluan tehdä ja hyvää kirjallisuutta.

MR: Viime kesänä ilmestyivät kolme ensimmäistä levyäsi uusintapainoksina. Mitä mieltä olet niistä nyt?
- Kai ne ovat tietenkin aika keskenkasvuista kamaa, mutta voihan niillä olla jotain sympaattisia puolia.

MR: Mainitsit jo musiikkiteollisuuden. Rajoittaako se mielestäsi artistien persoonallista ilmaisua?
- No sinnehän ei enää oteta oikein mitään bändejä, levyfirmat ovat tosi varovaisia tällä hetkellä. Ne satsaavat Idols-tyyppisiin hahmoihin ja hevibändeihin, kaikkeen sellaiseen mikä menee varmasti läpi. Luovien artistien on erittäin vaikeaa päästä tekemään levyä tällä hetkellä, yleensä joudutaan tekemään omakustanteita. Jos omakustanne lyö läpi, niin vasta sitten levy-yhtiöt kiinnostuvat. Näin kävi esimerkiksi Don Johnson Big Bandille. Koko ajan oikeitten musiikintekijöitten marginaali kapenee. Pitää vain taistella ja tehdä omakustanteita.

MR: Koetko että omia tekemisiäsi rajoitetaan?
- Ei minua rajoiteta, mutten tiedä kauanko saan enää levyttää jollekin yhtiölle. Spinekin, jolle nyt teen levyjä, on fuusioitunut Universalin kanssa ja parin vuoden kuluttua ne eivät enää itse saa päättää asioista. Luulen, että saan siinä vaiheessa kenkää sieltä.

MR: Toivottavasti niin ei käy.
- Kyllä minä aina löydän jonkun muun paikan, mutta nuo monikansalliset yhtiöt ovat sellaisia tulosvastuullisia systeemejä, eikä siellä mikään musiikillinen kunnianhimo kukoista. Toki sieltäkin voi joskus tulla jotain hyvää musaa, mutta ne periaatteet ovat aika epäinhimilliset.

MR: Musiikissasi on keskeinen rooli sanoituksilla. Niitä on luonnehdittu visuaalisiksi, ne aiheuttavat voimakkaita mielikuvia. Olet myös kokeillut maalaamista. Mitä visuaalisuus merkitsee sinulle?
- No ne maalaamiset ovat tosi vähäisiä juttuja (naurahdus). Visuaalisuus on tärkeä, mutta tarina on ehkä tärkeämpi. Olen tarinankertoja, enemmän kirjallinen tyyppi kuin kuvallinen. Kyllä levyn kansilla on tärkeä merkitys, erityisesti ennen, kun oli isot LP-kannet. Tietysti myös artistin ulkonäkö merkitsee paljon uskottavuuden kannalta, nykyisin varsinkin, kun televisio säätelee kaikkea. Televisio ja levy-yhtiöt ovat tietyllä tavalla kimpassa myös. Kunnon musaa tekevien on aika vaikea päästä televisioon esiintymään.

MR: Erityisesti 80-luvun levyt sisältävät runsasta ja luonnonläheistä kuvallisuutta, mutta 90-luvulla kuvasto on muuttunut kaupungistuneemmaksi ja pelkistetymmäksi. Onko kyseessä tietoinen vai luonnollinen kehitys?
- Ehkä musta tuli Helsinki-keskeinen kun muutin tänne asumaan. En tiedä, en ole ajatellut tuota.

MR: Numeromme teema on elokuva. Olit mukana tv-elokuvien Onnellisten laiva ja Lapinpoika käsikirjoituksissa. Luin nettisivuiltasi myös jostain lyhytelokuvista 90-luvun puolivälissä...
- Joo, olen esiintynyt jossain...Lapinpoika oli minun käsikirjoittamani ja olin yhtenä käsikirjoittajana Onnellisten laivassa. Elokuva kiinnostaa minua kyllä ja tulen varmaankin tekemään vielä elokuvakäsikirjoituksia. Joona Tenan kanssa olemme tehneet yhteistyötä.

MR: Mikä on suosikkielokuvasi?
- Pidän vanhoista Roman Polanskin elokuvista, 60 luvun, ehkä 70-luvun alunkin joistakin. Chinatownista. Pidän myös Scorcesen elokuvista, Kummisedistä, Ingmar Bergmanista ja joistakin Tarkovskin jutuista. Seuraan elokuvaa aika kiinteästi. Heti kun tulee jokin sellainen elokuva josta kirjoitetaan positiiviseen sävyyn, niin katson sen. Kyllä se kovasti kiinnostaa.

MR: Ketä nykyohjaajia arvostat?
- Tarantinosta olen tykännyt, sitten...on niitä jotain, en muista nimiä. Suomalaisesta elokuvasta en niin suuresti ole välittänyt, täällä tehdään aika populistista kamaa tällä hetkellä. Tietenkin joku Kaurismäki on erilainen, en mikään suuri fani ole, mutta kyllä hän on ihan ok.

MR: Nyt on kohistu paljon Teemu Mäen Sex & Death –videosta kun Kiasma oli sitä hankkimassa. Toisaalla tässä numerossa käsitellään samaa teemaa sen yhteydessä, kun Andrei Tarkovski poltti Andrei Rublevin kuvausten yhteydessä lehmän elävältä. Mikä on mielipiteesi taiteilijana, onko moraalisesti kyseenalainen toiminta hyväksyttävää taiteen vuoksi?
- No ainakin jos elokuvasta tulisi yhtä hyvä kuin Andrei Rublev niin suostuisin polttamaan kokonaisen karjalauman (naurua). Niin.

MR: Entäs moraali yleisemmin...Tässäkin haastattelussa on tullut esille, että ainoa eettinen motiivi tuntuu nykyisin olevan hyödyn maksimoiminen...
- Tuo moraali on hyvin joustava käsite. Esimerkiksi jostain Rosa Meriläisen pilvenpoltosta tuli iso juttu ja kaikki moralistit halusivat yhtäkkiä osoittaa kunniallisuutensa ja suoraselkäisyytensä. Samaan aikaan viinan hintaa laskettiin ja kadut olivat täynnä tolkuttomassa kännissä olevia tyyppejä. Eihän tuossa...kaikkihan jotain pilveäkin polttaa! Aivan naurettavaa paskaa.

MR: Median suhteellisuudentaju tuntuu ainakin minusta olevan...
- Tekopyhyys on huipussaan!

MR: ...Niin, mitättömät seikat nostetaan esille.
- Siinä on kaupallisuus takana. Lehitä myydään kohu-uutisilla. Niitä pitää jostain keksiä, jos ei muuten niin tyhjästä. Sitten politiikassa kerätään irtopisteitä esiintymällä muka suoraselkäisinä ja Suomen kannattajina. Se on aivan helvetin tyhmää. Mielestäni kaikille ihmisille pitäisi sanoa, että älkää äänestäkö niitä jotka esiintyvät suurimpina moralisteina, ne ovat täysin valheellisia tyyppejä...Huijareita.

MR: Käsittääkseni et juuri pidä institutionaalisesta uskonnosta. Onko yksilöllisellä hengellisyydellä tai suhteella ”tuntemattomaan” merkitystä sinulle?
- No yhdessä vaiheessa olin kiinnostunut okkultismista, koska ajattelin, että ihmisessä täytyy olla jotain tuntemattomia alueita. Näin okkultismin keinona päästä siihen tuntemattomaan kiinni. Mutta enpä tiedä...Minulle riittää hiljentyminen jossain rauhallisessa paikassa. Mutta että onko Jumala olemassa vai ei, se on loppujen lopuksi samantekevää. Sellaista Jumalaa, joka tuomitsee ihmisiä syntien takia taivaaseen tai helvettiin ei ole. Sellainen Jumala on vain kovasti omien tekijöittensä näköinen. (naurua)

MR: Ainakin novellikokoelmasi Faustin ensimmäinen novelli sekä monet kappaleet varsinkin Jumalan lahja –levyllä ammentavat vahvasti Aleister Crowleylta. Mikä on suhteesi/mielipiteesi hänen kirjoituksiinsa ja elämäänsä?
- Näen hänet kiinnostavana hahmona, joka teki kokeiluja ja jossa oli ihmisenä pöyristyttäviä piirteitä. Tavallaan hänessä on jotain samaa kuin Henry Saaressa, hän oli todella erilainen elämänkulkija.

MR: Crowley sai mielestäni monia hyviä juttuja tiivistettyä teksteihinsä...Love is the law ja muut.
- Joo, levyä (Jumalan lahja) pidettiin jotenkin saatanallisena ja kuitenkin siinä oli enemmän kyse rakkaudesta ja luonnollisuudesta, eroottisuudesta ja jonkinlaisesta puhtaudesta. Mutta nehän ovat vaarallisia käsitteitä tässä tekopyhässä maailmassa.

MR: 500 kg Lihaa –yhtyeen kanssa olette esittäneet kappaleita Jumalan lahjalta.
- Alun perin Katse ja Saksalaisten tuho levytettiin 500 kg Lihaa kanssa. Olemme nyt tehneet uutta live-levyä, jossa nuo biisit on mukana. Se tulee myöhemmin kesällä.

MR: Crowley tuntuu muutenkin olevan populaarikulttuurin kestosuosikki, mistä arvelet tämän johtuvan?
- Crowleyssa oli monia edelläkävijän piirteitä. Hänhän oli jonkinlainen ensimmäinen hippi, ensimmäinen narkkari...Ensimmäinen kohu-mediapersoona. Tai voi olla että Oscar Wilde oli ennen sitä, mutta Crowley oli koko ajan lehdistön hampaissa.

MR: Crowleyhan levitti itsestään huhuja lehtiin.
- Joo, hyvin narsistinen tyyppi ja halusi olla sellainen paha, herättää närkästystä. Jotkut pitävät häntä kuplana, jotkut tärkeänä tyyppinä. Minun mielestäni hän oli mielenkiintoinen ihminen. Minua itseänikin pidettiin kuplana silloin kun aloitin...Yleensä Suomessa pidetään uskottavana taiteilijana sellaista hiljaista ja vaatimatonta puurtajaa joka saa sitten jotain Finlandia-palkintoja. Minun mielestäni tärkeämpää on herättää reaktioita ihmisissä. Se, että kerää jotain palkintoja ei ole minkään arvoista.

MR: Vieläkö pidät kiinni siitä, ettet kasva milloinkaan aikuiseksi?
- No, minä olen aikuinen, minulla on kaksi lasta. Joudun ottamaan erilaisia rooleja, olemaan vanhempana, mutta en minä asenteitani muuta. Jos se aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että pitää luopua omista ihanteistaan ja jotenkin sopeutua tähän paskaan, niellä pureksimatta kaikenlaisia ajatuksia, niin se ei sovi minulle.

MR: Voiko pop-musiikilla mielestäsi vaikuttaa asioiden yleiseen tilaan?
- Ainakin voi tuoda jonkinlaisen vaihtoehdon. Voi antaa jonkinlaisia elämänohjeita tai käsityksiä, että on olemassa jotain muutakin kuin esimerkiksi se, mitä televisio tarjoaa. Ei kaikkien tarvitse olla yhtenäisessä kulttuurissa, kaikkien ei tarvitse lukea iltapäivälehtiä ja katsoa miten Kimi Räikkönen pärjää formuloissa. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja asioita, voi tehdä muutakin, kuunnella omituista musiikkia ja mennä istumaan metsään katsomaan kun muurahaiset kävelee. Siinäkin on jotain järkeä, se voi itseasiassa olla järkevämpää kuin jonkun Kimi Räikkösen touhujen seuraaminen.

MR: Mitä eroa on Kauko Röyhkällä ja Jukka-Pekka Välimaalla?
- No ei niillä enää ole juuri minkäänlaista eroa. Kauko Röyhkä joutuu välillä ottamaan sellaisia rooleja ja asenteita, että Jukka-Pekka Välimaa saattaa joskus jopa väsyä niihin, joskus sitä haluaisi vain olla rauhassa. Mutta kyllä ne molemmat tulevat hyvin toimeen keskenään. Ei tässä mitään suuria ongelmia ole ollut, ei mitään identiteettikriisejä. (naurua)

MR: Lopuksi olisi kysymys, joka on askarruttanut viime aikoina. Kuka on Peke? Onko lauluissa mainittu Peke sama kuin Herra Presidentti –singlen kannen tehnyt Peke?
- Eh...se nyt oli sellainen vitsi vain. Joskus on kivaa loihtia tuollaisia henkilöitä, minuakin sanottiin joskus Pekeksi, se kun on lyhennys Pekasta. Minulla oli joskus kavereita joiden nimi saattoi olla Peke...tai Jartsa tai joku muu. Se on joku jätkä.